Veteraanisukupolven perintöä on pitkään yritetty sanoittaa. Kiteytetysti voisi puhua asenteesta, josta meillä kaikilla olisi opiksi otettavaa.
Punkalaitumen historiassa on käännetty uusi sivu. Paikkakunnallamme ei ole enää yhtään sotaveteraania. 102-vuotiaaksi eläneen Eino Vilkkisen myötä veteraanisukupolvi poistui keskuudestamme.
Veteraanien jälkipolville jättämää perintöä on pitkään pyritty sanoittamaan. Tutuin fraaseista lienee ”kaveria ei jätetä”. Korostettu on myös isänmaanrakkautta ja uhrimieltä. Nämä ovat teoilla osoitettu tosiksi, mutta jos perintö halutaan kiteyttää yhteen sanaan, voisi se olla ”asenne”.
On totta, että osa sotaveteraaneista syrjäytyi sodan jälkeen. Heidän kokemustensa synnyttämä trauma oli niin voimakas. Mutta suurin osa oli kuitenkin heitä, jotka sodasta palasivat rauhan töihin rakentamaan Suomea ja tekivät pitkän elämänuran eri aloilla. Varmasti tämä oli raskasta, mutta tehtiin se, mikä tehtävä oli, jotta elämä voisi jatkua.
Viimeinen veteraani Eino Vilkkinen haavoittui sodan aikana ja oli lopulta 90-prosenttinen sotainvalidi. Silti hän viljeli maata, ajoi taksia ja tahtoi rakentaa elämäänsä. Helppoa se ei aina voinut olla. Silloin paljon oli kiinni nimenomaan asenteesta. Tuossa asenteessa on meillä opiksi otettavaa.
» Takaisin arkistoon