Kun me sunnuntaina astumme sisään Punkalaitumen kirkkoon, emme välttämättä tajuakaan sitä kaikkea, mitä rakennuksen seinien sisällä on 250 vuoden aikana tapahtunut.
Punkalaitumen kirkko valmistui 250 vuotta sitten. Siitä alkaen rakennus on ollut kotopitäjämme tunnusomainen maamerkki. Kirkko keskellä kylää.
Kirkot ja linnat ovat maamme vanhimpia rakennuksia. Ne liittyvät vahvasti myös valtaan. Linnoista käsin maallinen esivalta on hallinnut kansaa ja puolustanut aluettaan. Kirkoissa puolestaan hengellinen esivalta on kaitsenut seurakuntalaisia pysymään Herran sanassa ja nuhteessa sekä hallitsijalle alamaisina.
Menneinä aikoina kirkoissa kultiin tietysti Jumalan sanaa, mutta myös jaettiin maallista tietoa. Kruunun ja hallinnon kuulutukset luettiin kirkossa ihmisten tietoon, sivistyksellistäkin oppia jaettiin.
Kun me sunnuntaina astumme sisään Punkalaitumen kirkkoon, emme välttämättä tajuakaan sitä kaikkea, mitä rakennuksen seinien sisällä on 250 vuoden aikana tapahtunut. On vaikea ajatella, minkälainen tilaisuus oli kirkon vihkiminen syksyllä 1774, miten kirkossa näkyi siirtyminen Ruotsin vallasta Venäjän valtaan, millainen kirkko oli keväällä 1918 sen toimittua punakaartin majoitustilana. Kertojia ei juuri ole siitäkään, minkälaiset olivat ensimmäiset sankarihautajaiset talvisodan aikaan.
Näitä pohtiessa alkaa mielessä soimaan Maa on niin kaunis -virren sanat: ”Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, miespolvet vaipuvat unholaan. Kirkasna aina siulujen laulun taivainen sointu säilyy vaan.” Tämä edustaa sitä toiveikkuutta, jota kirkossa on halki vuosisatojen haluttu julistaa, ja jota sunnuntain juhlamessusakin kuulemme.
» Takaisin arkistoon