23.02.2023 Vuosi sitten

Venäjä aloitti hyökkäyksen Ukrainaan yön tunteina vuosi sitten. Huomenna tätä surullista merkkipäivää muistetaan monin tavoin. Punkalaitumen kirkon kellotapulissa soivat rauhankellot.

Ihminen tottuu muutokseen. Sodan alkaminen oli melkoinen  shokki ja Suomessakin alkoi kauhukuvien maalailu siitä, mitä tuleman pitää. Onneksi pahimmat ennustukset eivät tähän päivään mennessä ole toteutuneet, vaikka toden totta monenlaista on vuoden aikana tapahtunut.

Vaikka rauhankellot huomenna soivat, on erittäin epätodennäköistä, että rauhankyyhkyt lentävät Ukrainassa pitkään aikaan. Meneillään on iso peli, jota kukaan ei halua hävitä.  Sekä Ukrainan että Venäjän tappiot ovat sitä luokkaa, että myönnytyksiin on kummankaan osapuolen vaikea suostua, muuta kuin pakon edessä. Vielä ei sellaista pakkoa ole. Niin Venäjällä kuin lännessä sodasta on tullut myös kunniakysymys. Häviäjä menettää kasvonsa ja voittaja saavuttaa jonkunlaisen henkisen yliotteen ja pitää aloitteen käsissään.

Länsi toivoo tukemansa Ukrainan voittoa. Venäjällä on kuitenkin ”pyhän harmaan eläimen sitkeys” ja se sietää taktiikaksi ottamaansa näännytyssotaa pidempään, kuin kvartaaliajatteluun taipuvaiset läntiset maat uskovat.

Kun tilanne on tämä, jatkuvat sota ja kärsimys Ukrainassa. Vaikka sota on tavallaan lähellä meitäkin, on se kuitenkin kaukana. Me voimme valmistautua eduskuntavaaleihin ja jännittää, saammeko Turkilta ja Unkarilta ratifioinnin Nato-jäsenyydelle, kauhistella sähkön hintaa ja korkojen nousua.  Ukrainalaisista tällaiset ”ongelmat” tuntuisivat varmasti tällä hetkellä lähinnä mukavalta lasten leikiltä.